Nuoren Christopher Paolinin kirjoittamaan kirjaan pohjautuva elokuva Eragon kertoo nuoren pojan kasvutarinan tavallisesta maatalon pojasta lohikäärmeratsastajaksi ja magian taitajaksi. Seikkailu alkaa siitä kun Eragon-poika (Ed Speleers) löytää metsästysretkellään kiveksi luulemansa lohikäärmeen munan. Saphira-lohikäärmeensä sekä entisen lohikäärmeratsastajan ja nykyisen kylähullun tarinankertojan Bromin (Jeremy Irons) kanssa Eragon lähtee jännittävälle pakomatkalle kuninkaan (John Malkovich) verenhimoiset urgali-soturit ja ra'zaci-hirmut kintereillään. Seurue matkaa läpi Alagaesian valtakunnan pelastaakseen Arya-haltijan (Sienna Guillory) vankeudesta ja ehtiäkseen Galbatorixin hirmuvaltaa uhmaavien vardenien luo ennen jahtaajiaan. 

Elokuva on visuaalisesti onnistunut ja suhteellisen eheä ja ennen kaikkea tiivis kokonaisuus. Elokuva on helposti pureskeltava ja viihdyttävä, vaikkakin harmittavaisinta on se, että alkuperäisteoksen upeat persoonallisuudet latistuvat valkokankaalla ontoiksi elokuvahahmoiksi, toisiaan vastaan tai toistensa kanssa taisteleviksi metsäläisiksi. Ohjaaja Stefen Fangmeieria ei silti käy syyttäminen, sillä lienee mahdotonta sanoa läheskään yhtä paljon kaksituntisessa elokuvapläjäyksessä kuin 650-sivuisessa romaanissa. Yrittää toki voi, ja varmasti monia lopputulos miellyttääkin. Itseäni häiritsi kovin se, että useita alkuperäisteoksen käännekohtia oli pudotettu elokuvasta pois tai niitä oli liiaksi muutettu eikä henkilökuvaukseen oltu mielestäni nähty tarpeeksi vaivaa. Kirjassa kuvataan esimerkiksi Eragonin serkun, Roranin, kotoa poismuuttoa ja suhdetta lihakauppiaan tyttäreen, Katrinaan, jota elokuvaversiossa ei edes ehditty mainita. Niinikään kuningas Galbatorix kuvattiin elokuvassa jotenkin niin hollywoodmaiseen tapaan istumassa valtaistuimella ja väsymättä käskyttämässä kalpeaa sotapäällikköään, Durza-varjoa (Robert Carlyle), vaikka alkuperäisteoksessa kuningasta ei itse asiassa tapaa kukaan, vaan hänestä vain puhutaan. Puhutaan paljon onnistuneemmin kuin elokuvassa esitetään. Kirjassa Eragonin, Bromin ja Saphiran matka on pitkä ja mutkikas monine kaupunkivierailuineen, mutta elokuvaversiossa matka vardenien luo tuntuu jotenkin luonnottoman lyhyeltä.

Onnistuneita hahmoja olivat elokuvassa mielestäni matoja kuhisevat, sysimustat ra'zacit sekä lohikäärme-Saphira, jonka syntymähetken kuvaus lupaili elokuvan alussa paljon.  Hymyn suupieliini toi se, kun lohikäärme kasvoi yhden lennon aikana pikkuisesti isoksi ja antoi itselleen tuolla lennolla myös nimen. Olkoonkin, että tuon lennon ilmeisesti kuului olla symbolinen ja että elokuvan keinoin ja rajallisen ajan puitteissa olisi ollut vaikeaa kuvata lohikäärmeen lapsuusaika muulla tavalla, niin samalla jätettiin mielestäni näyttämättä lohikäärmeen ja tämän ratsastajan yhteen kasvamisen virstanpylväät sekä se, kuinka Eragon ja Saphira löysivät yhteisen kielen ja kommunikointitaidon nimenomaan pojan miettiessä lohikäärmeelleen sopivaa nimeä. Täytyy silti pienen pettymykseni syövereistä ja elokuvaversion puolustukseksi silti todeta, että jokainen lukija ja näkijä tulkitsee kokemaansa eri tavalla, ja ehkäpä jotkut minulle olennaiset osat kirjasta ovatkin toiselle lukijalla vähemmän merkityksellisiä, eikä myöskään pidä unohtaa sitä, että vaikka elokuva kirjaan pohjautuukin, niin se on silti oma taideteoksensa, jota ei pidä tuomitseman jonkun toisen taideteoksen pohjalta. En voi silti kuin siteerata Eragonin lausahdusta Durzalle urgalien ja vardenien taistelussa ja todeta, että ”odotin enemmän".

The Departed

Ohjaajalegenda Martin Scorsese tarttuu jälleen suosimaansa aiheeseen, USA:ssa vellovaan rikollisuuteen, ja eritoten valtaa pitävien korruptioon. Poliisilaitos, FBI ja järjestäytynyt rikollisuus ovat mukana kilpajuoksussa, jossa nopeat ja parhaiten informoidut pärjäävät. Yksinäisten susien maailmassa tieto on valttia ja se voi olla ainoa asia mikä ihmisen pitää hengissä, tai juuri se syy minkä vuoksi henkensä voi menettää.

Useilla palkinnoilla palkituissakin Scorsesen ohjaamissa Aviator –Lentäjä (2004) ja Gangs of New York (2002) elokuvissa esiintynyt Leonardo DiCaprio näyttelee Billy Costigania, vastavalmistunutta poliisia, jonka elämä on yhtä taiteilua rikoksen ja kaidan tien välistä ohutta polkua pitkin. Arvaamattomat ovat elämän tiet, eikä kaikille jaeta niitä halutuimpia kortteja, eikä välttämättä edes niitä ansaittujakaan.

Jack Nicholson (Jotain annettavaa) loistaa rikosjermu, Francis Costellona, jonka elämään verenvuodatus kuuluu yhtä luonnollisena asiana kuin ruumiin upottaminen suohon. Hän vetää roolinsa suorastaan letkeästi, silmin nähden nauttien joka hetkestä.
Matt Damonin (Syriana) esittämän vaikutuksille alttiin nuorukaisen Costello värvää oppipojakseen, jolloin rikolliset ulottavat lonkeronsa lain molemmin puolin. Laittomia kauppoja tehdään ja ihmisiä kuolee, mutta syyllisiä ei saada kiinni. Alec Baldwinin (Taalat taskuun, Dick&Jane) vetämän FBI-agentin erikoisryhmän tehtävä on napata roistot verekseltään ja pian taistosta kehkeytyy pikajuoksu aikaa vastaan, kun tietolähteet kilvan informoivat vastustajan seuraavan liikkeen.

Suorasukainen etsivä Mark Wahlberg (The Italian Job) ja pomonsa, jota esittää Martin Sheen (West Wing –tv-sarja) edustavat sitä lain puolta, jota ei voi ostaa, mutta joka tarpeen vaatiessa ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Vera Farmiga (Running Scared) puolestaan esittää psykiatria, joka tietämättään joutuu ristituleen ollessaan samanaikaisesti sekä hyvien että pahojen puolella.

Elokuvan juoni on mafiaelokuville tyypillinen, naisten paikka on toimia kauniina kasvoina, sillä liipaisinherkkyys on hyvästä ja tunteilu pahasta. Scorsese ei poikkea linjastaan, sillä elokuva on karvaalla tavalla elämänmakuinen kuvaus mafian nykypäivän kiemuroista. Machomiesten tehtävä on paitsi uhota, myös toteuttaa uhkauksiaan niin, että kaikki tietävät kenellä kaupungissa todella on valta.
Suurimmat kysymykset esitetään luonnollisesti elokuvan viime metreillä. Kun palkanmaksun aika tulee, muistetaanko yhtä lailla sekä hyviä että pahoja? Sillä, kun tuijottaa pyssyn piippua onko sillä väliä kummalla puolella lakia on?

Suomen itsenäisyyspäivä 6.12.2006

  -ilon ja riemun juhla

Suomalaisen itsenäisyyspäivän viettoa parhaimmillaan nähtiin jälleen kerran, kun yhteiskuntamme kerma kokoontui presidentin linnaan. Yle todella satsasi juhlien kuvaamiseen tänä vuonna, sillä kansa pääsi aitiopaikalle paitsi itse linnanjuhlissa niin myös ravintola Teatterin jatkoille.

Otteita linnasta

Haastateltavien sektion nimeksi olisi sopinut "Sekalaiset sekopäät", sillä haastateltavat tuntuivat olleen jokainen joko omissa maailmoissaan tai puhuivat muuten vain päättömiä.

Pitkän linjan näyttelijä Lasse Pöysti totesi Suomessa olevan paljon hyvää, muun muassa sen, että täällä on korruptiota. Riitta Uosukainen ei vastatessaan enää muistanut haastattelijan esittämää kysymystä ja jutteli ummet ja lammet siitä miten mukavaa maalla on asua, vaikka aikaa menee toki Munkkiniemessäkin. Hän myös viisaasti totesi, että Helsingissä on pakko oikeastaan olla, sillä kaikki kulkuyhteydet kun menevät sen kautta.

Puolustuvaliokunnan puheenjohtaja Kauko Juhantalo oli ehdottomasti sitä mieltä, että Suomen turvallisuuden tuli olla ensimmäisenä maanpuolustuksesta puhuttaessa. Tätä katsellessa oli hienoa olla Suomen kansalainen. Sai huomata, että nimenomaan Suomen maanpuolustus kiinnosti sen johtohenkilöitäkin.

Tuntuuko vain, vai olivatko kaikki haastatellut aivan pois itsestään? Kukaan ei ainakaan päästänyt suustaan mitään kovin järkevää.

Ravintola Teatterin antia

Hienoa, etteivät tv-lupamaksut todella menneet hukkaan, sillä varsinaisen lähetykseen jälkeen saimme tunnin ajan nähdä millaista linnan juhlien jatkoilla on. Varmasti parempaa kuin linnassa?! Jippii!

Saimmekin katsottavaa koko rahan edestä. Ehkä jopa enemmän kuin olisimme halunneetkaan.
Saimme muun muassa nähdä Jouni Backmannin raiskaavan Rauli Baddingin Fiilaten ja höyläten –kappaleen ja kuulla Mikko Alatalon mollivoittoista tulkintaa. Tietääpä sen ainakin, että jos laulajankyvyt antavat osviittaa poliittisesta kompetenssista niin kummallakaan miehellä ei ole mitään asiaa seuraavaan eduskuntaan.
Suomen politiikan eturiveihin paluuta tekevä Sauli Niinistö kertoi tunnelman linnassa olleen välittömän. Yhtä välitöntä se näytti olevan Teatterissakin. Jäyhät suomalaiset tuppisuut istumassa täysin valaistussa ravintolassa parhaat päällään. Tunnelma oli selkeästi sen verran katossa, että kuolleetkin olisivat varmasti ennemmin kuolleet uudestaan kuin saapuneet paikalle.

Haastattelijoiden toimesta illan kulku muotoutui pitkälti Naton ja turvallisuuskysymyksien ympärillä pyöriväksi. Tunnelma oli siis arvatenkin keveä kuin kimppu lyijykukkia.
Pelkästään "toimitusjohtajan" tittelillä liikenteessä ollut Laila Snellman oli ilmeisesti empiiristen tutkimustensa avustamana tullut sellaiseen tulokseen, että vaikka Helsingin kadut ovat iltaisin ja öisin autioita, niin siellä on silti kymmenittäin aggressiivisia alkoholisteja. Auliisti hän toi kantansa esiin myös Nato-kysymyksessä, josta hänellä ei, selkeästi puutteellisten tietojensa johdosta ollut mitään todellista tietoa. Hän piti Natosta puhumista tabuna eikä ilmeisesti ymmärtänyt, että vaikkei hän puhukaan Natosta, niin ei se siitä tabua kyllä tee. 
                                                       

Samassa pöydässä Snellmannin kanssa istunut kolumnisti Mattiesko Hytönen tarjoili ehdottomasti illan parhaan annin puheillaan turvattomuudesta. Hytönen nimittäin kokee turvattomuutta öisin nähdessään painajaisia ja ajatellessaan maailmanloppua. Hän totesi, että onneksi Suomessa on hyviä amatööriharrastajia, jotka huomaavat kaikenlaiset meteorit ennen niiden tuloa. Eikö kukaan ole kertonut hänelle, että Armageddon on elokuva, EI dokumentti?

Pöydässä istunut yhteiskuntafilosi oli ainoa, joka tiesi mitä puhui. Hän perusteli kantansa eikä laukonut mutu-tuntumalta omia mielipiteitään. Kyseessä olevan pöydällisen puheet elämän päättymisestä ja turvattomuudesta toivat mieleen kaikkea muuta kuin iloisen ja itsenäisen Suomen juhlatilaisuuden.
Suomen ensimmäinen yliopistotasolla koulutettu turvallisuusekspertti avasi hänkin sanallisen arkkunsa toteamalla, että "Turvallisuus on tunne". Se on tunne siitä, että olemme turvassa.  

Hytönen oli samaa mieltä, vaikkei hän selkeästikään tuntenut oloaan turvalliseksi missään, edes unissaan.

Ravintolan pihalla haastatelluista ihmisistä ei heilläkään ollut kellään mitään varsinaista sanottavaa. Yksinäinen kansalaisaktivisti ilmaisi mielipiteitään useaan otteeseen, sillä pihalla ei ravintolahenkilökunnan lisäksi ollut juuri ketään. Ei edes niitä paljon puhuttuja mielenosoittajia.

Suomen kansallisaate

Summa summarum: Itsenäisyyspäivä = siniristilippu, linnan juhlat, melankolia, alkoholi, sekä tosikkomaisuus höystettynä mollivoittoisella musiikilla.  Onpa mieltä ylentävää.

Tällaisesta juhlimisesta minä en halua osaa enkä arpaa. Juhlan masentavuus johtui paitsi haastattelijoiden kysymyksistä myös juhlijoista itsestään. Oli suorastaan masentavaa katsoa, miten Suomessa juhlitaan ns. paremman väen tasolla. Minkälaisen kuvan annammekaan itsenäisyydestämme paitsi toisille suomalaisille myös ulkomaalaisille? Suomalainen ei näköjään osaa olla ylpeä, ei edes omasta isänmaastaan. Ensi vuonna menen ennemmin vaikka juurihoitoon kuin katson linnan juhlia.

#salucard#

A Good Year – Mainio vuosi

Vuoden 2000 Gladiator menestyksen jälkeen Ridley Scott ja Russell Crowe tekevät jälleen yhteistyötä. Scottin (Kingdom of heaven) uusin ohjaus käsittelee työelämän ja muun elämän vastakkainasettelua. Se miten ne voivat pahimmillaan sulkea toisensa pois. Elokuva kuvaa kauniilla tavalla sitä mitä ihminen pohjimmiltaan kaipaa ja elämältään haluaa, halua olla kokonainen, "täydellinen". Se, mitä tuo itse kullekin merkitsee on tarinankerronnan mukaan enemmän kuin selvää. Välittämistä, yhteisöllisyyttä, rakkautta eli tunteiden sävyttämää sisältöä elämään kylmän ja mekaanisen suorittamisen sijaan. Suuri kysymys kuuluukin, sopeutuuko hektiseen elämänmenoon tottunut kaupunkilainen maaseudun idylliseen rauhaan ja kiireettömyyteen? Voiko ihminen muuttaa tottumuksiaan ja samalla muuttua itse?

Russell Crowe (Cinderalla man) on Max Skinner, englantilainen miljoonatehtailija, pörssimeklari, jonka elämä pyörii ainoastaan työn ympärillä. Hänen elämänsä on asettunut uomilleen ja hänellä onkin kaikkea mitä kapitalistinen materialisti voi elämältään haluta. Ahneena paskiaisena Maxilla ei tietenkään ole ystäviä eikä perhettä, mutta kuka niitä tarvitseekaan kun on ikioma Ikea-koti ja valtavasti kahisevaa? Yleisesti paskamaisena heppuna pidetyn Maxin on vaikea kuvitella muunlaista elämää kuin 24/7 markkinavoimia omiin käyttötarkoituksiinsa valjastavana uraohjuksena.

Freddie Highmore (Jali ja suklaatehdas) esittää Maxia pienenä poikana samaan tapaan kuin hän esitti Jaliakin eli siirappisen imelästi. Tosin ei poikaa voi siitä varsinaisesti syyttää, kun ikävuosiakin on kertynyt vasta 14. Ajan myötä hän varmasti oppii, että näyttelijälle monipuolisuus olisi eduksi. Charlien hahmossa häärivä Tom Hollander (Ylpeys ja ennakkoluulo) säestää Maxia omahyväisen neuvonantajan roolissa, miehenä joka toimii tavallaan Maxin elämän tulkitsijana. Charlie toimii esimerkkinä, siitä millaista elämä kaupungin kaoottisessa melskeessä on, ja siitä miten siihen tottuu, niin ettei muuta kaipaakaan. Kaiken huippu on kuitenkin vanha jermu, Alber Finney (Big Fish), joka esittää Henry-setää, Maxin henkistä oppi-isää ja idolia.  Miestä, joka näennäisesti elää pää pilvissä, mutta on lähempää katsottuna kuin suuri filosofi konsanaan. Henry on elokuvien tyypillinen vanha ukko, jonka viisaus pulppuaa paitsi kokemuksesta myös viinistä.

Paikoittain tulee mieleen Talo Toscanan auringon alla (2003), jossa Diane Lanen esittämä Frances etsi onnea elämäänsä, Italiasta ostamassaan villassa. Sitä tosiseikkaa ei voi kiistää, että A Good Year – Mainio vuosi on perinteistä Hollywood-höttöä, jossa ihmiset ovat kauniita ja suuri rakkaus iskee aina sattumalta ja ensisilmäykseltä, mutta viihdyttävä parituntinen leffa kuitenkin on. Tämä elokuva pyörii epäilemättä sen ajatuksen ympärillä, että paatuneempikin uranarkomaani voi löytää sen mitä on alitajuntaisesti etsinyt. Toisinaan ihminen vain tarvitsee isomman töytäisyn löytääkseen rohkeutta ottaa uusi suunta elämälleen.

Kotisivut: http://www.agoodyear.com/

Ensi-ilta: 10.11.2006

Kesto: 118 min

Suomalaisuutta on lähes kliseistä kuvata melankolialla, viinan juonnilla, alastomuudella ja kurjuudella. Kuvaus ei siitä huolimatta ole puhki kulunut - liekö sittenkin suomalaisuuden ydin. Pohjoisen karkea kansa kaipaa nähdä nämä kasvot peilistä, ja Aku Louhimies ojentaa sen peilin meille mielihyvin, yhä uudestaan.

            Valkoisen kaupungin (Frozen city) kansainvälinen juliste. (Solar Films)

Louhimiehen uusin elokuva Valkoinen kaupunki (Solar Films,2006) pysäyttää hiljaisuudellaan. Lähes kaurismäkeläinen pelkistetty kerronta soljuu vaaleissa talvimaisemissa aavemaisen verkkaisesti. On mies, on nainen, on lapset, mutta mikään näistä ei tee onnelliseksi. Päinvastoin.

Kuten elokuvajulisteen iskulause napakasti tiivistääkin, elokuvassa "kaiken menettäminen on vasta alkua". Veli-Matti (Janne Virtanen) on yllättäen kolmen lapsen yksinhuoltajaksi jäänyt taksikuski, joka tekee pitkiä päiviä elättääkseen perheensä. Hän on siis mies isolla M:llä ja sydämellä, suomalaisen miehen jonkinlainen ideaali, kunnes Ranskaan karannut vaimo (Susanna Anteroinen) ilmestyykin takaisin kuvioihin. Tästä alkaa monelle perheelle tuttu pallottelu siitä, kuka onkaan oikea vanhempi ja mikä oikeastaan on lasten edun mukaista. Ennen kaikkea elokuvan valokeilassa on suomalainen perheellinen mies ja hänen oikeutensa tilanteessa, jossa äidin oikeudet ovat aina etusijalla ja isän kohtaloksi jää ainoastaan elatusmaksut.

Teema on ehdottomasti ajankohtainen ja keskustelua herättävä, tosin Valkoisen kaupungin näkökulma tähän on kovin suoraviivainen. Elokuvan voima on kuitenkin siinä, että se jättää kerrontaan rohkeasti aukkoja, joita katsojan on itse täydennettävä. Lyhyet leikkaukset toistavat joissain kohdin samaa tilannetta uudestaan ja uudestaan. Ne kuvaavat siten loistavasti yhteiskunnan kuiluun tipahtanutta miestä, joka näkee kuilun reunalla ainoastaan synkkiä varjoja siitä, mitä hänellä on joskus ollut. Tilanteet, joihin mies turhautumisessaan ajautuu ovat sitä vastoin niitä edellä mainitsemiani kliseitä, joihin suomalaismiehet tuntuvat lankeavan aina. Valkoinen kaupunki vie katsojan lupaavan ja yhteiskuntakriittisen alun jälkeen jälleen sen kuvaston pariin, jota suomalaisten ainakin oletetaan kaipaavan. Melankoliaa, jossa ei näy loppua. Inhorealismia, jossa ei ole ainoatakaan toivonkipinää.

Louhimies tuntuu löytäneen tyylinsä: todellisuus ankeiden ihmiskohtaloiden silmin on mitä ilmeisemmin hänen tavaramerkkinsä. Kaikki alkoi pirstaleisesta elokuvasta Levottomat (Solar Films, 2000), jossa iso joukko rikkinäisiä nuoria ihmisiä etsii kantapäidensä kautta onneaan. Ennen Pahan maan (Solar Films,2005) katsojaennätyksiä Louhimies ohjasi televisiodraaman Irtiottoja, jonka yhdestä osasta Valkoinen kaupunki itse asiassa sai alkunsa. Tiedä sitten, peilaako Louhimiehen teokset todellista suomalaista sielunmaisemaa vai kliseitä, mutta Valkoinen kaupunki huomattiin juuri kerrontansa vuoksi ulkomaillakin ja palkittiin esimerkiksi Karlovy Varyssa ja Europa Cinemas Label -palkinnolla.

Valkoinen kaupunki jatkaa tunnelmallaan Pahan maan linjaa eikä varmasti jää menestykseltään vähäpätöisemmäksi. Mielenkiintoista on kuitenkin leikitellä ajatuksella, mihin tällainen "mikään ei tunnu miltään" ja "kaiken menettäminen on vasta alkua" -mentaliteetti elokuvallisessa kerronnassa vielä johtaa. Ehkä palataan joillekin niille main, missä kaikki oli vielä kilttiä ja kaunista, ja melankolian pystyi näkemään kuten Heli Laaksonen ja hänen runoilijaystävänsä, jotka muodostavat ryhmittymän Melankolaus-veljeskunt. "See nimi tulee[...] siit surumielisestä äänest, mikä kuulu, ko mela kolatta paati reuna vasten kaislikon takan."

# Myynikki