Nuoren Christopher Paolinin kirjoittamaan kirjaan pohjautuva elokuva Eragon kertoo nuoren pojan kasvutarinan tavallisesta maatalon pojasta lohikäärmeratsastajaksi ja magian taitajaksi. Seikkailu alkaa siitä kun Eragon-poika (Ed Speleers) löytää metsästysretkellään kiveksi luulemansa lohikäärmeen munan. Saphira-lohikäärmeensä sekä entisen lohikäärmeratsastajan ja nykyisen kylähullun tarinankertojan Bromin (Jeremy Irons) kanssa Eragon lähtee jännittävälle pakomatkalle kuninkaan (John Malkovich) verenhimoiset urgali-soturit ja ra'zaci-hirmut kintereillään. Seurue matkaa läpi Alagaesian valtakunnan pelastaakseen Arya-haltijan (Sienna Guillory) vankeudesta ja ehtiäkseen Galbatorixin hirmuvaltaa uhmaavien vardenien luo ennen jahtaajiaan. 

Elokuva on visuaalisesti onnistunut ja suhteellisen eheä ja ennen kaikkea tiivis kokonaisuus. Elokuva on helposti pureskeltava ja viihdyttävä, vaikkakin harmittavaisinta on se, että alkuperäisteoksen upeat persoonallisuudet latistuvat valkokankaalla ontoiksi elokuvahahmoiksi, toisiaan vastaan tai toistensa kanssa taisteleviksi metsäläisiksi. Ohjaaja Stefen Fangmeieria ei silti käy syyttäminen, sillä lienee mahdotonta sanoa läheskään yhtä paljon kaksituntisessa elokuvapläjäyksessä kuin 650-sivuisessa romaanissa. Yrittää toki voi, ja varmasti monia lopputulos miellyttääkin. Itseäni häiritsi kovin se, että useita alkuperäisteoksen käännekohtia oli pudotettu elokuvasta pois tai niitä oli liiaksi muutettu eikä henkilökuvaukseen oltu mielestäni nähty tarpeeksi vaivaa. Kirjassa kuvataan esimerkiksi Eragonin serkun, Roranin, kotoa poismuuttoa ja suhdetta lihakauppiaan tyttäreen, Katrinaan, jota elokuvaversiossa ei edes ehditty mainita. Niinikään kuningas Galbatorix kuvattiin elokuvassa jotenkin niin hollywoodmaiseen tapaan istumassa valtaistuimella ja väsymättä käskyttämässä kalpeaa sotapäällikköään, Durza-varjoa (Robert Carlyle), vaikka alkuperäisteoksessa kuningasta ei itse asiassa tapaa kukaan, vaan hänestä vain puhutaan. Puhutaan paljon onnistuneemmin kuin elokuvassa esitetään. Kirjassa Eragonin, Bromin ja Saphiran matka on pitkä ja mutkikas monine kaupunkivierailuineen, mutta elokuvaversiossa matka vardenien luo tuntuu jotenkin luonnottoman lyhyeltä.

Onnistuneita hahmoja olivat elokuvassa mielestäni matoja kuhisevat, sysimustat ra'zacit sekä lohikäärme-Saphira, jonka syntymähetken kuvaus lupaili elokuvan alussa paljon.  Hymyn suupieliini toi se, kun lohikäärme kasvoi yhden lennon aikana pikkuisesti isoksi ja antoi itselleen tuolla lennolla myös nimen. Olkoonkin, että tuon lennon ilmeisesti kuului olla symbolinen ja että elokuvan keinoin ja rajallisen ajan puitteissa olisi ollut vaikeaa kuvata lohikäärmeen lapsuusaika muulla tavalla, niin samalla jätettiin mielestäni näyttämättä lohikäärmeen ja tämän ratsastajan yhteen kasvamisen virstanpylväät sekä se, kuinka Eragon ja Saphira löysivät yhteisen kielen ja kommunikointitaidon nimenomaan pojan miettiessä lohikäärmeelleen sopivaa nimeä. Täytyy silti pienen pettymykseni syövereistä ja elokuvaversion puolustukseksi silti todeta, että jokainen lukija ja näkijä tulkitsee kokemaansa eri tavalla, ja ehkäpä jotkut minulle olennaiset osat kirjasta ovatkin toiselle lukijalla vähemmän merkityksellisiä, eikä myöskään pidä unohtaa sitä, että vaikka elokuva kirjaan pohjautuukin, niin se on silti oma taideteoksensa, jota ei pidä tuomitseman jonkun toisen taideteoksen pohjalta. En voi silti kuin siteerata Eragonin lausahdusta Durzalle urgalien ja vardenien taistelussa ja todeta, että ”odotin enemmän".