Suomalaisuutta on lähes kliseistä kuvata melankolialla, viinan juonnilla, alastomuudella ja kurjuudella. Kuvaus ei siitä huolimatta ole puhki kulunut - liekö sittenkin suomalaisuuden ydin. Pohjoisen karkea kansa kaipaa nähdä nämä kasvot peilistä, ja Aku Louhimies ojentaa sen peilin meille mielihyvin, yhä uudestaan.

            Valkoisen kaupungin (Frozen city) kansainvälinen juliste. (Solar Films)

Louhimiehen uusin elokuva Valkoinen kaupunki (Solar Films,2006) pysäyttää hiljaisuudellaan. Lähes kaurismäkeläinen pelkistetty kerronta soljuu vaaleissa talvimaisemissa aavemaisen verkkaisesti. On mies, on nainen, on lapset, mutta mikään näistä ei tee onnelliseksi. Päinvastoin.

Kuten elokuvajulisteen iskulause napakasti tiivistääkin, elokuvassa "kaiken menettäminen on vasta alkua". Veli-Matti (Janne Virtanen) on yllättäen kolmen lapsen yksinhuoltajaksi jäänyt taksikuski, joka tekee pitkiä päiviä elättääkseen perheensä. Hän on siis mies isolla M:llä ja sydämellä, suomalaisen miehen jonkinlainen ideaali, kunnes Ranskaan karannut vaimo (Susanna Anteroinen) ilmestyykin takaisin kuvioihin. Tästä alkaa monelle perheelle tuttu pallottelu siitä, kuka onkaan oikea vanhempi ja mikä oikeastaan on lasten edun mukaista. Ennen kaikkea elokuvan valokeilassa on suomalainen perheellinen mies ja hänen oikeutensa tilanteessa, jossa äidin oikeudet ovat aina etusijalla ja isän kohtaloksi jää ainoastaan elatusmaksut.

Teema on ehdottomasti ajankohtainen ja keskustelua herättävä, tosin Valkoisen kaupungin näkökulma tähän on kovin suoraviivainen. Elokuvan voima on kuitenkin siinä, että se jättää kerrontaan rohkeasti aukkoja, joita katsojan on itse täydennettävä. Lyhyet leikkaukset toistavat joissain kohdin samaa tilannetta uudestaan ja uudestaan. Ne kuvaavat siten loistavasti yhteiskunnan kuiluun tipahtanutta miestä, joka näkee kuilun reunalla ainoastaan synkkiä varjoja siitä, mitä hänellä on joskus ollut. Tilanteet, joihin mies turhautumisessaan ajautuu ovat sitä vastoin niitä edellä mainitsemiani kliseitä, joihin suomalaismiehet tuntuvat lankeavan aina. Valkoinen kaupunki vie katsojan lupaavan ja yhteiskuntakriittisen alun jälkeen jälleen sen kuvaston pariin, jota suomalaisten ainakin oletetaan kaipaavan. Melankoliaa, jossa ei näy loppua. Inhorealismia, jossa ei ole ainoatakaan toivonkipinää.

Louhimies tuntuu löytäneen tyylinsä: todellisuus ankeiden ihmiskohtaloiden silmin on mitä ilmeisemmin hänen tavaramerkkinsä. Kaikki alkoi pirstaleisesta elokuvasta Levottomat (Solar Films, 2000), jossa iso joukko rikkinäisiä nuoria ihmisiä etsii kantapäidensä kautta onneaan. Ennen Pahan maan (Solar Films,2005) katsojaennätyksiä Louhimies ohjasi televisiodraaman Irtiottoja, jonka yhdestä osasta Valkoinen kaupunki itse asiassa sai alkunsa. Tiedä sitten, peilaako Louhimiehen teokset todellista suomalaista sielunmaisemaa vai kliseitä, mutta Valkoinen kaupunki huomattiin juuri kerrontansa vuoksi ulkomaillakin ja palkittiin esimerkiksi Karlovy Varyssa ja Europa Cinemas Label -palkinnolla.

Valkoinen kaupunki jatkaa tunnelmallaan Pahan maan linjaa eikä varmasti jää menestykseltään vähäpätöisemmäksi. Mielenkiintoista on kuitenkin leikitellä ajatuksella, mihin tällainen "mikään ei tunnu miltään" ja "kaiken menettäminen on vasta alkua" -mentaliteetti elokuvallisessa kerronnassa vielä johtaa. Ehkä palataan joillekin niille main, missä kaikki oli vielä kilttiä ja kaunista, ja melankolian pystyi näkemään kuten Heli Laaksonen ja hänen runoilijaystävänsä, jotka muodostavat ryhmittymän Melankolaus-veljeskunt. "See nimi tulee[...] siit surumielisestä äänest, mikä kuulu, ko mela kolatta paati reuna vasten kaislikon takan."

# Myynikki